Vaikeinta on alku.
Alku on aina jonkun toisen loppu.
Mistä sitä aloittaa?
Aloittaakko siitä kun tavattiin, vai siitä kun tavaroita kannettiin ulos yhteisestä asunnosta. Muistan sen niin hyvin, kun jouduin sulkemaan kaikki ajatukset ja tunteet, kirjaimellisesti kielsin itseäni ajattelemasta mitään, koska muuten olisin voinut perua koko eron. Ja se ei ollut vaihtoehto. Onneksi perhe oli tukena, ja toimi kun en itse olisi pystynyt edes liikahtamaan. Katsoin vain halvaantuneena kun isä ja veli kantoi tavaroita ulos, istuin tyhjenevässä huoneessa ja odotin, että kaikki olisi jo ohi.
Nukkuminen oli vaikeaa uudessa paikassa. Nukuin niin huonosti, että väsymyksestä purskahdin itkuun pari iltaa myöhemmin. Äiti pelkäsi, että olin tullut katumapäälle. Mutta en koskaan ikinä ole katunut että jätin helvetin taakseni. Olin vain väsynyt, ja pettynyt. Pettynyt etten onnistunut, tai siltä musta tuntui. Nyt tosin tiedän ettei olisi ollut mahdollistakaan onnistua sairaan ihmisen kanssa. Ei voi mitään ehjää rakentaa ihmisen kanssa jonka elämän tehtävä on tuhota.
En vieläkään tahdo ymmärtää, kuinka mä selvisin lähes täysjärkisenä siitä piinasta. Nyt kun mietin taaksepäin, mun on täytynyt sulkea ajatukset ja sydän jo kauan sitten, itseäni suojellakseen. Jokainen päivä oli heräämisen jälkeen suoriutumista ja odottamista, että taas saa nukkua. Onneksi vihdoin heräsin sen verran että tajusin lähteä, koska tuollaista elämää ei kenellekkään voi toivoa, enkä siihen halunnut itsekkään tyytyä.
S jätti paljon haavoja, muhun ja lapsiin. Vanhempi käy terapiassa, näki isästään painajaisia, ja lopulta kieltäytyi kutsumasta edes isä nimellä. Miten voi sanoa lapselle joka pelkää, ettei hirviöitä ole olemassa, kun on itse sellaisen kanssa elänyt?
Miten sitä voi itse ikinä selittää kenellekkään, miksi mä oon niin hankala, epävarma, ja vaikea luottaa ihmisiin? Jos mä työnnän ihmisiä pois kun alan välittää, miksei kukaan vaivaudu yrittämään enempää? En mä tahallani ole vaikea. Isotkin tytöt pelkää.
Mä mietin tän blogin avaamista kauan, tuntui että pitäis saada purkaa ajatuksia jonnekkin. Sitä vaan pelkää että kertoo liikaa, ja joutuu itse vielä vaikeuksiin. Toisella osapuolella kun on omat valheensa joita se taitavasti syöttää ihmisille. Jälkeenpäin olen tajunnut, että S tarvi perhettä kulissikseen. Töitä hän käytti tekosyynä siihen miksei ole kotona, ja töissä hän käytti meitä tekosyynä miksi oli poissa töistä.
Nykyään monet leimataan narsistiksi vain siksi että ne on "normaali kusipäitä". Itse varon sanan käyttöä, vaikka lääkärit ja psykologit keiden kanssa olen vuosien mittaan jutellut, ovat S:n sillä nimellä jo leimanneet. Jollain oudolla tavalla se on kuin laastaria haavoihin, S kun sai mut usein tuntemaan itseni hulluksi. Syyllistämisen taidon se osasi, ja syy ei koskaan ollut hänen. Piti saada etäisyyttää ihmiseen, ennenkuin alkoi se oikea eroprosessi, että näki miten mua on viety kuin pässiä narusta ja pitkään. Vaikeinta kai on se, että on hukannut elämästä monta vuotta toisen valheisiin. Ja se, että ei koskaan tuu saamaan minkäänlaista anteeksipyyntöä S:ltä, koska hän ei sitä koskaan tule myöntämään.
Anteeksipyyntöjä ja lupauksia olen vuosien mittaan kuullut häneltä toki monia. Lupauksia miten kaikki muuttuu, ja hän on anteeksi pyytänyt kaikkea mahdollista toivoen, että osuisi kultasuoneen jolla saisi meidät takaisin piinattavakseen. Mutta ei ole mitään anteeksi annettavaa. Kaikki on vain loppu, ohi. Ei ole mitään jäljellä, ei toivoa, rakkautta eikä halua yrittää. Eikä mitään anteeksi annettavaa.
Vuosi ennen eroa kysyin juuri eronnelta ystävältä, mistä hän sai voiman erota ja lähteä? Mistä sen tietää että on aika erota? Hän sanoi, että sen vain tietää. Ja vuotta myöhemmin ymmärsin. Oli kuin vastaani olisi noussut seinä, josta ei pääse läpi, yli eikä ympäri. Ei vaan pystynyt.
Viimeiset kuukaudet joka kerta kun S tuli kotiin, tuntui kuin koko asunto olisi täyttynyt tummilla pilvillä ja sielä on vaikea hengittää. Piti päästä pois. Joko ulos lenkille, tai toiseen huoneeseen, tai uppoutua nettiin ja sulkea toinen pois niin hyvin kuin voi. Lopulta pysähdyin miettimään, näinkö haluan viettää lopun elämäni?
En halunnut, joten oli aika lopettaa. Ja aloittaa alusta.
